Ujon ja varautuneen pennun sosiaalistamisesta

Sosiaalistaminen on eräs keskeisiä koiramaailman termejä, jonka eteen pennun omistaja joutuu. Olen miettinyt tunteja ja tunteja sen merkitystä ja erityisesti sitä, miten se tehdään ”oikein”. Millaista on hyvä sosiaalistaminen? Onko samanlainen sosiaalistaminen hyvää sosiaalistamista kaikille pennuille?

Periaatteessahan se on helppoa: sosiaalistaminen tarkoittaa sitä, että tutustutetaan pentu kaikkeen siihen, mitä se aikuisenakin tulee kohtaamaan. Ihmiset, koirat, muut eläimet, paikat, pinnat, ympäristöt jne. Tuttua juttua?

Kuitenkin kun etsii käytännön ohjeita siihen, miten sosiaalistaminen pitäisi tehdä, on ohjeita oman kokemukseni mukaan paljon vaikeampi löytää. Vielä vähemmän on keskustelua siitä, miten se tehdään pennun ominaisuudet ja luonne huomioiden. Ylipäänsä perusongelma monissa koiriin liittyvissä ohjeissa on niiden yleisluontoisuus. Oletetaan, että pennut ovat enemmän tai vähemmän toistensa kaltaisia. Myönnän, että yksityiskohtaisia ohjeita jokaisen tarpeisiin on mahdoton kirjoittaa, kokemus se lopulta meidät kaikki opettaa. Mutta silti asia on vaivannut minua. Yleispätevät ohjeet kun eivät kertakaikkiaan kerro aina sitä oleellisinta siitä, miksi ja miten asia kannattaisi tehdä.
 
Miten meillä sosiaalistuttiin?

Me sosiaalistimme Unikkoa varmaan ihan niin kuin monet muut: sitä vietiin ihan pienestä uusiin paikkoihin, se tapasi uusia ihmisiä, muita koiranpentuja (vähemmän aikuisia koiria). Esimerkiksi junassa Unikko ottaa rennosti, koska on tottunut kulkemaan siellä 7-viikkoisesta asti. Tässä suhteessa sosiaalistaminen siis toimi hienosti. Se myös pärjää erilaisissa ympäristöissä, eikä hätkähdä ihmisjoukkoja tai tungosta.

Olen kuitenkin jälkeenpäin miettinyt, olisiko uusiin ympäristöihin ja ihmisiin tutustumisen kanssa pitänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Unikko halusi pienenä pentuna ulkona paljon syliin. Se myös jähmettyi, eikä suostunut liikkumaan, vaan se piti maanitella (iloisella äänellä) liikkeelle. Ajattelin, että koska sitä jännitti ja pelotti, mennään vaan ja minä rohkaisen sitä olemaan reipas. Säälittelystä ei tietenkään olisi ollut apua, mutta olisinko voinut tehdä sen olosta vielä turvallisemman ja luottavaisemman?

Myös ihmisiin tustumisen kanssa meillä oli todella vaikeaa. Ei mitään toivoa, että muut kuin me olisivat saaneet rapsutella, leikkiä tai ottaa syliin. Yleensä kun pentu käyttäytyy noin, lääke on se, että tutustutetaan lisää ja kyllä se siitä helpottaa. Näin mekin yritimme. Mutta Unikollapa ei helpottanut. Sillä meni käytännössä 7-8 kuiseksi asti, ennen kuin se luotti yhtään kehenkään muuhun, eikä olisi luottanut varmaan silloinkaan, jos sitä ei olisi ollut pakko laittaa hoitoon. 

En tiedä oliko se nykyinen elämänrytmi, joka minuunkin oli iskostunut, kun ajattelin, että on kiire ja pentu on saatava tottumaan kaikkeen mahdollisimman nopeasti. Että kun kolme kuukautta menee umpeen, on kaikki menetetty. No, Unikkohan inhosi kaikkia kolmekuisena eikä suostunut viikon mökkireissullakaan olemaan lähelläkään ketään muita kuin meitä.

Pentu tarvitsee aikaa ja rauhaa
 
Näiden kokemusten saattelemana olen miettinyt, pitäisikö varautuneen, ujon ja hitaastilämpeävän pennun kanssa toimia vähän toisin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pentua pitää totuttaa normaaliin elämään. Mutta omasta mielestäni jännittävän, epävarman, ujon tai varautuneen pennun pitäisi saada kasvaa myös rauhassa. Ehkä tämä pätee pentuun kuin pentuun, mutta epäilen, että yrittämällä liikaa saa pennun vain jännittämään lisää. Yhtälailla kun ujosta lapsesta ei saada ei-ujoa tai erityisen ulospäinsuuntautunutta työntämällä lasta väkisin vieraiden syliin, ei saa koiranpennustakaan. Tällainen muutos voi tapahtua vain hitaasti ja lapsen tai pennun ehdoilla.

Olen myös sitä mieltä, että sosiaalistaminen ei tarkoita sosiaaliseksi tekemistä. Voi olla, että koiraa niin kuin ihmistäkään ei voi tehdä sosiaaliseksi, vaan se on enemmän tai vähemmän synnynnäinen ominaisuus (tästä aiheesta, eli temperamentista lisää tässä postauksessa!). Toki sosiaaliseksi voi olla mahdollista kasvaa.

Omasta mielestäni ujon/varautuneen pennun omistajan tärkein tehtävä on tukea pentua ja saada se tuntemaan olonsa rennoksi ja mukavaksi. Kuten meille pentukurssilla sanottiin, ei pentu (tai aikuinen koirakaan) pysty oppimaan uutta, jos se on hermostunut tai pelkää. Epämukavuusalueella käyntien pitäisi olla sellaisia, että pentu pystyy selviämään niistä paineistumatta. Ylipäätään on hyvä miettiä, tarvitseeko pienen pennun joutua epämukavuusalueelleen alle kolmikuisena. Eihän sosiaalistaminen sitä tarkoita, että nyt pitää saada kaikki oppi elämästä. Pikemminkin noin pienen pennun pitäisi omasta mielestäni olla AINA mukavuusalueellaan kun tavataan uusia ihmisiä, koiria tai ollaan uusissa paikoissa. Toki pesut, pisut ja muut tavat pitää opetella, mutta kodin ulkopuolella pienen pennun ei omasta mielestäni tarvitse joutua epämukavuusalueelleen (ja tämä on siis eri asia kuin se, ettei pennulta vaadita mitään, vaan pelkästään "lällytellään" sitä). Ehkä seuraava pentukokemus kertoo minulle toisin, mutta ainakin ujon, aran, varautuneen ja epävarman pennun kanssa toimisin noin. 



Itse teimme sen virheen, että pikku pentua houkuteltiin, maaniteltiin, namitettiin, leikitettiin ja yritettiin saada se unohtamaan ujoutensa, jännityksensä ja varautuneisuutensa vieraiden ihmisten kanssa. No, eihän se unohtanut - ainakaan hetkeä pitemmäksi aikaa. Omasta mielestäni kehitystä tapahtui vasta, kun Unikon maanittelu kiellettiin ja sen annettiin olla rauhassa uusien tai vieraiden ihmisten kanssa. Kehotimme, että sitä ei kannata tuijottaa silmiin, kurotella sen puoleen tai lähestyä suoraan. Käden ojentelut ja lässyttäminen olivat vihonviimeiset keinot saada Unikko tulemaan luokseen. Edelleenkin se ”inhoaa” näitä ihmisten koirien kanssa vaalimia tapoja. Näiden ohjeiden antaminen läheisille tai vieraille oli aika vaikeaa, enkä itse kokenut osaavani yhtään.

Jos olisin uudestaan Unikon kaltaisen pennun omistaja, ottaisin sosiaalistamisen kanssa rauhallisemmin ja keskittyisin siihen, että pentu pysyy rentona mahdollisimman monissa tilanteissa ja tukisin sitä silloin, kun se on todella epävarma. Näin siis toki toiminkin, mutta niin olisi voinut tehdä enemmänkin, olin vaan itsekin niin älyttömän epävarma. Tukeminen omasta mielestäni tarkoittaa sitä, että pentu pääsee ulkonakin syliin, sitä ei viedä liian lähelle pelottavia asioita, uusiin asioihin tutustutaan vähitellen ja annetaan pennun kasvaa rauhassa turhia hötkyilemättä. Sosiaalistaminen ei tapahdu väkisin työntämällä pentua sitä stressaavia asioita lähelle.
 
Tämän rauhallisen pentuajan merkityksen keksin luettuani laumanvartijan koulutuksesta. Toki kyseessä on hyvin omanlaisensa koiratyyppi, josta minulla ei ole kokemusta, mutta jokin siinä kolahti: että kun pentu saisi kasvaa turvassa ilman liikoja ärsykkeitä, pelonaiheita tai minkäänlaista uhkaa, siitä kasvaa rajallisissakin kokemuksissa eriolosuhteissa pärjäävä yksilö. Tämä sai minut näkemään, että sosiaalistaminen ei saisi tarkoittaa pennulle jatkuvasti stressinaiheita, ja että rajallisilla, mutta turvallisilla kokemuksilla höystetystä pennusta voi kasvaa tervepäinen. Sanomattakin on selvää, että sen tulee tutustua kaikkiin arkielämään liittyviin asioihin kolmekuisena, mutta muuten ei ole kiire.

Mitä ovat "vain hyvät kokemukset"?

Sosiaalistamiseen liittyy myös se, että pennun tulisi saada mahdollisimman positiivisia kokemuksia kaikesta. "Vain hyvien kokemusten" tarjoaminen saattaa kuitenkin mennä pieleen, jos "hyvät kokemukset" määritellään ihmisen mielen mukaan.

Itsekin olen sortunut siihen, etten usko, että tilanne, joka minusta on ihan tavallinen eikä yhtään pelottava, ei voisi olla sitä pennulle. Jos pentu stressaa vieraita koiria, ei se lakkaa stressaamasta sillä, että minä totean: tuohan on ihan kiltti. Ainoastaan sillä on merkitystä, että pentu oppii luottamaan, että sehän onkin kiltti. Silloin on minun tehtäväni lukea pennun käytöstä ja antaa sille tukea, turvaa ja tilaa.

Mielestäni niihin "hyviin kokemuksiin" liittyy siis se, että pennun tulisi pystyä pysymään rentona, mikä ei tietysti ole aina helppoa. Jos pentu pelkää ihmisiä, sen annetaan tutustua ihmisiin omassa tahdissaan. Pentu siis määrää tahdin, ei omistaja tai muut ihmiset. 

Olen miettinyt miljoona kertaa sitä, että vaikka luulimme antavamme Unikolle positiivisia kokemuksia muista ihmisistä - eihän kukaan ollut sille ilkeä vaan pelkästään ystävällinen - se kuitenkin saattoi kokea tilanteet negatiivisesti. Itseasiassa olen aika varma, että niin kävi. Kun me yritimme antaa positiivisia kokemuksia, pentua nuo kokemukset ahdistivatkin.  

Entä jos olisimme pienestä lähtien antaneet Unikon tutustua hitaasti ja rauhallisesti vieraisiin, olisiko se nopeammin hyväksynyt muut ihmiset? Ehkä, ehkä ei. Mutta ainakin sen elämän alkutaival ei olisi ollut maanittelun ja liian yrittämisen värittämä. Ja ainakin se olisi ollut Unikolle rennompi.

Lopuksi

Onkin tärkeää opetella tuntemaan millainen juuri tämä pentu on ja opetella kunnioittamaan sitä. Koiran käytöstä voi muokata ja se väkisin muokkaantuukin yhteiselon myötä. Myös sen luonne muokkaantuu ja kasvaa. Mutta jos pennusta meille ihan tavalliset asiat ovat vastenmielisiä ja pelottavia, voimme miettiä vain sitä, miten näistä tilanteista tehtäisiin pennulle helpompia ja mukavampia, emme sitä, miten saisimme pennun toimimaan toisin saati olemaan toisenlainen.

En voinut muuttaa Unikkoa kaikkia rakastavaksi, mutta pystyin muokkaamaan tilanteita, joissa se ihmisiä kohtaa ja ajan myötä se on itsekin oppinut, etteivät ihmiset niin kauheita olekaan. Nykyään se suhtautuu ihmisiin uteliaasti, antaa rapsuttaa, mutta lopulta on melko välinpitämätön vieraille. 

Takkuturkki hevosiin tutustumassa.

Ehkä kaikki yllä on itsestäänselvää muille, mutta itse olisin toivonut tajunneeni vähän aikaisemmin sen, että kaikkein eniten pentu tarvitsee aikaa ja rauhaa kasvulle. Sen jälkeen se tarvitsee virkistäviä uusia kokemuksia, ja pennun kanssa parhaita puolia onkin tutustuttaa sitä maailman ihmeisiin :)
 

Pentublues eli mitä kun kauan odotettu pentu ahdistaa?

Näin joulunaikaan on ollut hyvä vähän muistella meidän ja Unikon alkutaivalta. On hassua, miten nopeasti monet asiat unohtaa. Kuten olen jo useamassa postauksessa todennut, Unikko aiheutti meille pienenä paljon harmaita hiuksia, enkä sitä varmaankaan koskaan unohda, mutta en meinaa enää aina muistaa, mitä kaikkea silloin tapahtui.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa siitä, miten kauan odotettu ja toivottu pentu voikin tuntua niin vieraalta ja miten silloin ajattelin, etten tiedä tykkäänkö siitä tai koko koirahommasta yhtään. Mietin todella voinko pitää Unikon, koska se ei tuntunut yhtään "minun pennultani" ja siinä oli ominaisuuksia, joita minun oli äärimmäisen vaikeaa aluksi sulattaa. Ajattelin tehneeni väärän valinnan, häpesin sitä että pentuni oli kaikkien mielestä ihan kummallinen ja toisaalta luultavasti sitä, etten yhtäkkiä nauttinutkaan koko pennusta paljoakaan.

Unikko tuli meille vuosi sitten loppusyksystä ja oli jouluna kolmekuinen ränttätänttä. Meidän ensimmäiset yhteiset viikot olivat vaikeita. Kun Unikko oli ollut meillä kaksi viikkoa, mietin ihan tosissani, voinko pitää sen. Selviänkö sen kanssa, haluanko edes pitää sitä, tulenko hulluksi sen kanssa? Miksi pennun kanssa ei olekaan kivaa?

Ensinnäkin olin todella väsynyt: emme halunneet jättää Unikkoa yksin ensimmäisten viikkojen aikana, koska se oli niin herkkä ja meihin kiintynyt. Halusin siis totuttaa sen yksinoloon rauhassa, jotta myöhemmiltä ongelmilta vältyttäisiin. Meillä oli myös tähän mahdollisuus, joten Unikko sai totutella yksinoloon ihan rauhassa. Se taas tarkoitti, että olin pennun kanssa 24/7. Aluksi Unikko huusi aina, kun se jäi portin taa yksin ja vaikka kuinka rauhassa yritin totuttaa, antaa herkkuja rauhallisuudesta jne., ei mikään meinannut tepsiä. Se myös huusi kaikki yöt, koska ei päässyt makuuhuoneeseen. Yö yön perään kävimme rauhoittamassa sen n. 3 kertaa yössä ja parin tunnin päästä aina sama rumba uudestaan. Viideltä herätessä olimme lopulta niin väsyneitä, että toinen meistä meni sen kanssa sohvalle nukkumaan. Ei sen voinut antaa huutakaan, koska naapurit ja sisukas pentu. En itse usko, että kärsivällisellä huomaamattomuudella olisi saanut parempia tuloksia.

(Tähän on pakko todeta, että nykyään Unikko yksinollessaan vaan nukkuu rauhassa, eli lopulta kaikki palkittiin. Ja että pennun ottamisella makuuhuoneeseen olisi päässyt noista uuvuttavista öistä: ekana jouluna nimittäin meidän oli pakko ottaa pentu huoneeseemme mökillä ja kylläpä saimme kaikki vihdoin nukkua!)

Olihan meillä hauskaakin puppy bluesista huolimatta!

Toiseksi Unikko osoittautui meistä hyvin riippuvaikseksi, mutta kaikkia vieraita (=muita) ihmisiä inhoavaksi. Kun mietin yhdeksänviikkoisen pennun kanssa, että selviänkö tuon kanssa, olin minun todettava, että pakko selvitä, koska en voi jättää kaikkia vierastavaa ja inhoavaa pentua kellekkään. En voinut yksinkertaisesti tehdä sitä Unikolle, koska ajattelin silloin, ettei se pysty kiintymään enää kehenkään muuhun kuin meihin. Enkä todella tiedä, olisiko se pikkupentuna pystynytkään. Varmasti kiertolaisena siitä olisi tullut melkoinen ongelmatapaus, vaikka se nykyään onkin ihan täyspäinen koira.

Olin halunnut nimenomaan avoimen luonteisen kiltin koiran ja sitä Unikko ei kyllä ollut. Moni voi kysyä, miksi sitten perro, mutta näihin kysymyksiin olen vastannut edellisissä postauksissa :) Valitsin pennun, jonka vanhemmat olivat avoimia ja jonka kasvattaja kiinnitti asiaan huomiota ja joka vielä pentutestauksessa oli avoin vieraalle. Häpesin kuitenkin sitä, että olin ottanut "vääränlaisen" pennun, eikä tuota tunnetta helpottanut se, kun ihmiset aina taivastelivat, että onpa se arka ja voivoivoi kun se ei tule tervehtimään tai halua, että siihen kosketaan tai otetaan juuri mitään kontaktia. Unikko oli outolainen. Sitä ei voinut viedä hoitoon, koska joko se nukkui sohvan alla tai pakoili hoitajia. Koitapa viedä sellaista pentua ulos, joka juoksee karkuun, minkä kerkeää.

En pystynyt aluksi sulattamaan Unikon perusluonnetta ja ennen kuin hyväksyin millainen se oli, olin itsekin koko ajan onneton. Kun olimme kolmestaan, oli helpompaa, koska Unikko kuitenkin oli kiintynyt meihin. Mutta minulla meni Unikkoon kiintyessä monta, monta kuukautta. Luulen, että Unikko alkoi olla puolivuotias, kun vihdoin koin sen rakkaaksi itselleni. Toki se oli sitä ennen jo tärkeä ja hoidimme sitä niin hyvin kuin osasimme ja aina kun se oli kipeä, olin hirveän huolestunut. Olin myös hirveän huolestunut siitä etten osaa tarpeeksi ja että pennusta kasvaa osaamattomissa käsissä ongelmayksilö. 

Nyt jälkeenpäin kun lukee blogeja puppy bluesista, voi todeta, etten todellakaan ollut yksin huolineni. Esimerkiksi Auringonhiutaleet-blogissa kuvataan kyllä riipaisevan hyvin, millaisia ne ensimmäiset kuukaudet pennun kanssa voivat olla :)

Nukkuu se pentu lopulta - roskien keskellä.

Vuosi sitten joulun jälkeen pikkupentuvaiheen vaihduttua uhmikseen, koettiin lisää haasteita, kun Unikko alkoi ulkona vapaana lällätellä, ei antanut kiinni, alkoi saada riehuntakohtauksia, näykki ja haukkui. Eikä siis mitään pientä, vaan huutoa kurkkusuorana ja niin, että toppatakissakin on reikiä. Rauhoittumaan sitä ei saanut, karjumalla yleensä se sai vain lisää kierroksia ja huomaamattomuus on pirun vaikeata neulanterävät hampaat takapuolessa. Kohtauksia tuli hihnassakin ja silloin ei auttanut kuin napata hihna lyhyelle ja pentu syliotteeseen. Tästä kaikesta löytyy myös erillinen postaus.

Jos joku pentubluesista kärsivä sattuu tämän lukemaan, haluaisin sanoa, että kyllä se siitä. Kun luin tämän Laura Grönqvistin kolumnin, tunsin syvää ymmärrystä - noin se meilläkin meni, paitsi että minulla oli toinen aikuinen tukenani vaikempien hetkien yli - ja samalla surua hänen puolestaan, koska itse olen nykyään sitä mieltä, että koiraihmiseksi ei ainakaan aina synnytä, vaan kasvetaan. Sille ärsyttävälle, itkettävälle ja välillä suorastaan vastenmieliselle pennulle pitää antaa aikaa. Kiintymys kasvaa vähitellen, eikä kannata olettaa, että suloinen pentu tuntuu heti "omalta". Jos tuntuu, nauti täysin siemauksin! Mutta jos ei, koeta kestää ja elää silti sen kanssa yhdessä.

Toki jos pentu tai pentuarki tuntuu omiin voimiin, kykyihin ja osaamiseen nähden liian haastavalta, on parempi luopua pennusta mahdollisimman nopeasti, kuten kolumnin kirjoittajakin vastuullisesti teki. Olisin saattanut itsekin tehdä niin, jossen olisi ollut vakuuttunut, ettei Unikko ikinä enää kiinny kehenkään muuhun. Mutta yhdeksänviikkoisesta pennusta ei voi vielä tietää, tykkääkö siitä. Ja kun sen kanssa elää aikansa, pian jo tykkää siitä. Harvoinpa sitä saadaan ystäviäkään parin viikon tutustumisen jälkeen! (Varsinkaan jos ystävä puree, kuolaa, pissaa ja kakkaa sisälle ja uhmailee minkä kerkiää.) Usein ystävyys vaatii paljon pitkäjänteisempää "työtä": yhdessäolemista ja -elämistä :) Joskus sielujensympatia syntyy heti, mutta ne ihmiset, jotka hehkuttavat elävänsä elämänsä koiran kanssa, ovat eläneet sen kanssa yhteistä elämää jo vuosia.

Jotta haastavasta pentuajasta mahdollisine blueseineen ensikertalaisena selviää, kannattaa olla "koiraturvaverkkoja". Minua olisi auttanut, jos läheisimmissä ihmisissä olisi ollut koirakokeneita ihmisiä (tosin yksi sellainen pentuaikana minulle siunaantuikin:). Onneksi meillä kuitenkin oli joitakin ihmisiä, joilta kysyä neuvoa, kun asiat tuntuivat menevän pieleen. Mutta pentua hankkiessa kannattaa oikeasti miettiä ne mahdolliset hoitopaikat tarkkaan ja miettiä sekin, minne koiran jättää, jos se vaatiikin kokeneempaa koiraihmistä, eikä ole kenelle tahansa jätettävissä. Se pentu kun on siellä kotona ja elämässä 24/7 ja siitä saattaa tarvita lomaa aina silloin tällöin.

Tässä vaiheessa pentu on jo aamuisin sängyssä - näin se vaan menee! :D

Tsemppiä kaikille pentubluesin kanssa kamppaileville!