Onko pentu tyhjä taulu?

Ensimmäistä koiraansa ottaville usein sanotaan, että kannattaa ottaa pentu, koska ”sen voi muokata omanlaisekseen”, ikään kuin pentu olisi tyhjä taulu, johon omistaja voi kirjoittaa haluamansa koodiston.

Uskoin itse tähän väitteeseen aluksi ehkä vähän liikaakin ja otin sen kirjaimellisesti. Kenties jokainen pennunomistaja tietää, kuinka pennun käytös ihmetyttää ja alkaa pohtia, mitä on tehnyt väärin, kun se käyttäytyykin noin. Miksi se riehuu hihnan päässä, pyrkii pois pesusta ja haukkuu yllättävissä tilanteissa. 

On ihan totta, että pentu sopeutuu keskimäärin kotinsa elämään. Unikko esimerkiksi on sopeutunut siihen, etteivät ruoka-ajat koita kelloa katsomalla eikä siten häiriinny siitä ollenkaan, toisin kuin vanhempi koira, joka olisi tottunut saamaan ruoan minuutin tarkkuudella.

Pentua on myös helpompi ohjata haluamaansa suuntaan, sillä ei ole vielä liiemmälti kokemuksia tai käyttäytymismalleja. Koirahan toistaa juuri niitä käytöksiä, joita se on tottunut käyttämään. Kun olen antanut Unikon haahuilla hissiä odottaessa rappusiin, se tekee sen tasan joka kerta. Joten ei ehkä olisi kannattanut antaa sen pentuna vaellella sinne ;)

Pentu on myös helppo opettaa, kun taustalla ei ole vielä juurikaan niitä valmiita käyttäytymismalleja. Tavallaan pentu onkin siis tyhjä taulu.

Toisaalta pennullakin on jo käytöksiä, jotka tosin muokkautuvat ajan kuluessa. Pentu toimii sen mukaan, mitä se on oppinut lapsuudenkodissaan emonsa, sisarustensa ja ihmisten kanssa. Pentu myös toimii synnynnäisten ominaisuuksiensa mukaan. Yksi pentu on hyvin rauhallinen ja suhtautuu uusiin asioihin kiinnostuneen innostuneesti: omistaja on toki voinut osata ohjata pentua erityisen hyvin, mutta suurella todennäköisyydellä kyseessä ovat synnynnäiset temperamenttipiirteet. Toinen pentu kiihtyy nollasta sataan, haukkuu vieraita ja hössöttää kaiken valveillaoloaikansa. Tällaisen pennun kanssa on turha tuntea syyllisyyttä: omistaja ei voi synnynnäisiä piirteitä taidoistaan huolimatta muuttaa, vaikka muokata voikin ja luultavasti aikuisen koiran käytös on jo ihan erilaista.

Pentu ei siis saavu kasvattajalta tyhjänä tauluna vaan omana yksilönään, joka reagoi yksilöllisesti eri tilanteisiin. Podin itse valtavasti syyllisyyttä ja häpeääkin siitä, että oma pentuni käyttäytyi miten käyttäytyi ja koin, etten ollut osannut opettaa ja ohjata sitä oikeaan suuntaan. Vasta, kun opin tuntemaan pentuni ja tajusin, millainen yksilö se on, aloin rentoutua ja uskoa, että hyvin tästä selvitään. Kun lakkasin ajattelemasta, että kaikki on opittava tässä, nyt ja aivan heti, vaan että kasvu on prosessi, jossa erilaiset vaiheet seuraavat toisiaan, alkoi pennun kasvatuskin tuntua paremmalta. En enää pelännyt pilaavani pentua, kun se ei heti 6 kk iässä osannutkaan käyttäytyä niin kuin toivon (eli siivosti, rauhallisesti, järkevästi – mitä se ei vieläkään osaa aina kovin hyvin).

Pikku pentu on siis tavallaan tyhjä taulu, sillä ei ole liiemmälti hankittuja tai piintyneitä tapoja, mutta ei se vielä osaakaan juuri mitään, vaan toimii temperamenttinsa ja muiden synnynnäisten ominaisuuksiensa ohjaamalla tavalla, jota sen lapsuuden kodin opit höystävät. Se on vielä vallaton muksu, joka toimii niin kuin sillä hetkellä hyväksi katsoo. Aikuisena se saattaa käyttäytyä aivan eri tavoin kuin pentuna ja siihen onneksi itse pääsee väliin vaikuttamaan. 

Tyhjä taulu? Vain kuvanoton ajan...

Vaikeista pennuista kasvaa myös fiksuja aikuisia koiria ja helpoista pennuista vaikeita aikuisia. En olisi itse ikinä uskonut, että Unikon käytös muuttuu kohti aikuisuutta niin paljon kuin se on muuttunut. Tuntuu uskomattomalta, että nykyään meillä vierailevat ihmiset saavat suukkoja ja intoilua, eivätkä haukkumista ja väistelyä.