Miksi espanjanvesikoira?

Miksi meille tuli espanjanvesikoira?
Millainen on espanjanvesikoira?
Mitkä ovat espanjanvesikoiran hyvät ja huonot puolet? 

Kurkkaa myös täältä toinen postaukseni espanjanvesikoiran luonteesta.
 
Aiemmassa postauksessa kerroinkin, että syy lopulta rajata rotuvalintoja oli aika tavallinen: perheenjäsenten (ei siis meillä asuvien) allergia ja omat allergiataipumukset. Jossain – varmaankin jonkun vesikoirakasvattajan sivuilla – todettiin, ettei tämä ole ainoa hyvä syy valita jotain rotua. Siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta rotuja se kuitenkin rajaa aika pieneksi ryhmäksi ja näistä voi sitten valita itselleen parhaiten sopivan.

Vaikka oikeasti koiran luonneominaisuudet ovat minulle kaikki kaikessa, meille tuli espanjanvesikoira kuitenkin pitkälti aikaisemmin mainittujen kriteerien – koko ja turkki – avulla, mistä en ole aina ollut kovin ylpeä. Sitoutuneisuus pitkään harkittuun ja odotettuun koiraan oli kuitenkin korkealla, joten se mitä tuli otettua, pidettiin. Pentu löytyi vähän sattumalta, kun löysin Unikon kasvattajan sivut, joiden perusteella moni asia sattui täsmäämään omiin kriteereihini: painotus avoimeen luonteeseen, terveyteen ja kasvattajan omat harrastukset koiriensa kanssa. Tämä oli mielestäni hyvä enne ja kun tapasin Unikon emän, olin ihan myyty.

Perrosta olen itse miettinyt paljon sitä, miksi sitä ei ”markkinoida” enemmän paimenena, vaan puhutaan maatilan yleiskäyttökoirasta. Sen vähän mitä paimenista ymmärrän ja olen lukenut, omasta mielestäni perro on nimenomaan paimen kaikessa ihanuudessaan ja rasittavuudessaan. Monet sen piirteet ovat yhteneväisiä muiden paimenten kanssa. Tämä helpottaisi omasta mielestäni myös ymmärtämään perroa vähän paremmin – sillä oletuksella että yhtään tietää, millaisia paimenkoirat keskimäärin ovat. 

Espanjanvesikoiran hyviä ja huonoja puolia 

Heti ekaksi on todettava, että omaa kokemustahan perroista minulla on tasan yhdestä. Jotain yleistävää uskallan kuitenkin näkemäni, kokemani ja lukemani perusteella sanoa. Olen lisäksi päivittänyt tätä postausta sen mukaan, kun Unikko on saanut ikää ja selvästi tasaantunut ja muuttunut arjessa todella helpoksi koiraksi (jos varautuneisuutta vieraita koiria kohtaan ei lasketa).

Aloitetaan nyt niistä huonoista puolista, niin saadaan loppuun hyviä fiiliksiä :)

Tekstin lopussa vielä koosteena lista plussista ja miinuksista! 

Perroja on lähes kaikenluonteisia (ja myös ulkonäkö vaihtelee paljon!). Tulkintani tästä on, että sen rotutyyppi ei ole ns. vakiintunut, koska rotu on ollut FCI:n rotulistalla vasta vuodesta 1985. Sitä ennen se oli paimen, maatilan yleiskoira tai kalastajan apuri. Tavallaan vakiintumattomuudesta on varmaan iloakin, mutta pennunottajalle se on hankalaa: vaikka tietäisit emän ja isän luonteen, ei pentujen luonne välttämättä vastaa niitä. Minulla ei ole kokemusta muista roduista, joten tämä saattaa mennä ihan metsään, mutta omalla kokemuksella pienen perron pennun ottaessa ei kovin tarkkaan tiedä, mitä saa. Unikonkin pentuessa pentujen luonteet eroavat toisistaan selvästi, osa on avoimempia, osa pidättyväisempiä jne. Eikä pentutesti lopulta korreloinut paljoakaan Unikon todellisen luonteen kanssa.

Tästä päästään tuohon varautuneisuuteen tai pidättyväisyyteen. Itse en siitä erityisesti pidä. Toki helpottaa elämää, kun penska ei hypi nuolemaan kaikkien naamaa. Mutta kun sillä menee kuukausitolkulla aikaa tutustua yhtään kehenkään muuhun kuin oman perheen jäseniin (siis niiden joiden kanssa asuu), on siitä hauskuus kaukana. Pentuna Unikko vaan väisti, meni karkuun eikä antanut muiden koskea. Jos se oli hoidossa, se makasi tuolin alla koko ajan. Ehkä Unikko on ollut tässä suhteessa erityisen ”hankala” enkä tiedä muiden valitelleen tällaisesta. Usein tietääkseni perro vaatii sen, että tutustuu uuteen ihmiseen ja sitten ollaan kavereita. Unikolla on myös mennyt paljon aikaa kypsyä henkisesti ja sen varautuneisuus onkin helpottanut iän myötä selvästi.

**Tähän kohtaan on pakko lisätä näin myöhemmin, että Unikon käytös vieraiden kanssa on muuttunut iän myötä paljonkin. Nykyään vieraat ihmiset on ihan jees, lenkillä kaikki rapsuttajat kelpaavat ja kotiin tulevat vieraat saavat jopa suukkoja ja hännänheilutuksia. Noutajaa tuosta ei saa tekemälläkään, mutta se suhtautuu uteliaan ystävällisesti ihmisiin, jos se saa tulla itse tekemään tuttavuutta eikä sille tyrkytä itseään. Lopulta se on aika helppo kyläilykoira, koska se ottaa ihmisten kanssa niin rauhallisesti. Kasvaminen on siis tehnyt tehtävänsä Unikon kohdalla. Tosin edelleen ajattelen uusiin ihmisiin tutustumisesta kuten kirjoitin tässä sosiaalistamista kokevassa postauksessani.**

Varautuneisuuteen liittyy myös se, että uusien ihmisten lisäksi uudet koiratuttavuudet, ympäristöt, äänet tai tapahtumat saavat Unikon varuilleen. Tosin iän myötä, Unikkoa ei uudetkaan tilanteet niin hätkäytä ja uusissa paikoissa se haluaa tutkia ympäristön, mutta osaa rentoutua. On helppo ymmärtää, että paimenkoiran on pitänyt olla valpas ja vahtiva eikä kovin lepsusti yllättäviin asioihin suhtautuva. Osa perroista on tosi lunkeja, mikä osoittaa juuri sen, että vaihtelua luonteissa on todella paljon. Unikonkin äiti on rento kaveri ja olenpa tavannut hyvin rennon ja rauhallisenkin perron pennun.

Koirapuistokoiraksi en joka perroa väittäisi, vaikka sekin vaihtelee. Unikko pelkää isompia koiria, eikä pidä siitä, että vieraat koirat pyrkivät iholle. Se haluaa aina aluksi pitää etäisyyttä. Luulen, että jos se saisi itse päättää, se hengailisi mieluiten aina vaan tuttujen koirien kanssa, eikä aina niidenkään. Tämä asia ei myöskään ole muuttunut juuri iän myötä. Unikko on koiria kohtaan varautunut, vaikka samalla kovin kiinnostunut niistä.

Haukkuminen oli aluksi ärsyttävää, koska Unikko alkoi vahtia kotona ääniä nelikuisesta alkaen, mutta kasvatuksella ja tottumisella ei nykyään reagoi kuin erityisen yllättäviin ääniin. Se ei ole räksyttäjä, vaan haukkuu kumeaa haukkua, joka kuulostaa vähintään sakemannin vahtihaukulta (kerran mökillä luulin naapurin hirvikoiran olevan karussa lähellä, mutta oma pentuhan se olikin :D). Unikon kanssa ei tarvitse pelätä, että kukaan tulisi pyytämättä ovesta sisään.

Vauhti ja kierrokset menevät myös intensiivisellä, aktiivisella ja varautuneella (tai eri asioita jännittävällä) koiralla helposti kattoon ja meillä onkin nautittu ”ränttätänttäkohtauksista” pennusta pitäen. Kun vauhtia on ollut riittävästi, alkaa Unikko haukkua, juosta ympärillä ja näykkiä. Mitään viilipytty tuo ei ole, vaan hyvin intensiivinen, voimakkaasti tunteva ja asioihin reagoiva.
 
Perron hyviä puolia? 

Perro on siitä mainio, että se oman kokemukseni mukaan sopeutuu monenlaiseen menoon. Toki tässä yksilön luonteella on väliä. Unikko on ollut varsinkin pentuna tosi aktiivinen touhuaja, mutta pari päivää lyhyempiä lenkkejä ei saa sitä hyppimään seinille ja yksin kotonakin se vaan nukkuu eteisessä (muunkinlaisia sisustustarinoita perroista kyllä on!). Toisaalta se jaksaa vaikka koko päivän ulkona ja näyttää onnellisimmalta mökillä, jossa se saa juosta koko päivän putkeen. Lisäksi kun sitä on pienestä pitäen viety eri paikkoihin, se reaktiivisesta ja varautuneesta luonteesta huolimatta sopeutuu olemaan erilaisissa ympäristöissä. Lisäksi tykkään tosi paljon siitä, että tyyppi on kotona kohtuullisen rauhallinen eikä häsellä. Lähinnä kerjää tekemistä, jos jotain, ja sitä se kyllä pienenä tarvitsi tosi paljon. Ulkona sitten on menoa ja meininkiä niin kuin saa ja pitääkin olla.

Toisaalta perro on kuulemani mukaan tosi hyvä harrastuskoira ja sopii vähän harrastukseen kuin harrastukseen. Omallakin kokemuksella voin todeta, että se tekee innokkaasti yhdessä ihmisen kanssa ja palkkautuu namilla ja lelulla. Se myös jaksaa tehdä ja tehdä ja tehdä. Yleensä minä haluan lopettaa ennen kuin Unikko, koska se vaan niin kovasti haluaa saada palkkaa. Keskittymiskyvyn kanssa saa tehdä töitä, kun tyyppi seuraa ympäristöön niin tarkasti ja reagoi kaikkeen, mutta kun se keskittyy tekemiseen, niin tekee hyvin. 

Tästä se taas lähtee!

Kiva koko, muuntuva ulkonäkö ja persoonallinen katse. Perro on oikeastaan ainakin kaksi koiraa yhdessä paketissa: niin erilainen vaikutelma koirasta tulee pitkässä vs. lyhyeksi ajetussa turkissa. Itse tykkään siitä, samoin trimmaamisesta (eli ajetaan karva vaan pois, ei muotoilla), joten sopii mulle!

Unikko ekan trimmauksen jälkeen

Sopii myös niille, joilla on intohimoja joko lyhyen tai pitkän turkin suhteen, voi pitää kummassakin mitassa, kunhan sen 1-2 krt vuodessa kuitenkin ajaa turkin alas.

Koko on kompakti, varsinkin kun Unikko on suht pieni, n. 43 cm ja 16 kg. Pystyy nostamaan syliin tarvittaessa, mutta kulkee myös julkisissa lattialla ja mahtuu jopa jalkojen väliin. Lisäksi perron yksi parhaista puolista on sen silmät, kuvat kertokoot parhaiten :) Saatoin ottaa perron vain kolmen perron katseet nähtyäni.

Perro rakastaa perhettään yli kaiken. No, toisaalta, jos yrität jättää sen puuhun kiinni yksin ja häipyä, saat kauhean mölyn niskaasi. Tai jos perheenjäsen yrittää häipyä eri teille, saat raahata koiran väkisin remmistä kotiin :D Kaikki koirat tietysti rakastavat omiaan, mutta Unikon intensiivisyys on tässäkin asiassa oma lukunsa: jos se olisi ihminen, sen kotiinpaluuhepuliin kuuluisi varmaan itkeminen ja huutaminen ilosta ja sellainen ”mä en kestä, että te tulitte taas, hajoan tähän paikkaan”. Silleen vähän angstisesti. Joka kerta. Se myös pienenä selvästi puri tunteisiinsa. Kun oli vähän liian intensiivistä, se puri esim. rannetta silleen ”mä en kestä ynnnghh”.

Perro on myös vähän hassu koira. Jostain olen lukenut mielipiteen, että perron työskentely on vähän vakavampaa eikä ainakaan oma perroni ole kieltämättä höselö (mikä on hyvä!), mutta höpsö se on ja naurattaa joka päivä hassuilla jutuillaan. Paljon naurua on saatu myös sen epäileväisyydestä ja jukuripäisyydestä: se näkee heti, kun pitää tehdä jotain hoitotoimenpiteitä ja yrittää mennä karkuun siinä tietenkään onnistumatta. Sitten se tulee alistuneen ja surkean näköisenä kynsienleikkuuseen, jossa sitten tarjotaan herkkuja ja Unikko on ihan tyytyväisesti hoidettavana.

Plussat ja miinukset kootusti:

+ perroja on monenluonteisia ja näköisiä
+ sopii ja sopeutuu moneen menoon
+ lienee hyvin yksilökohtaista, mutta ei muistele jälkikäteen huonoja fiiliksiä, ravistaa pois, palautuu jännityksistä
+ kotona ottaa iisisti, ulkona mennään eikä meinata
+ motivoituu helposti yhdessä tekemiseen
+ jaksaa kivasti toistoja (lienee yksilökohtaista)
+ kompakti koko ja muuntuva ulkonäkö
+ äärimmäisen sitoutunut omiinsa
+ persoonallinen äänenkäyttö
+ naurattaa tempauksillaan :)


- luonteiden vaihtelevuus, vaikea tietää pentua ottaessa millainen se on
- varautuneisuus ja pidättyväisyys uutta kohtaan (taas yksilökohtaista)
- epävarmuus muiden koirien kanssa
- haukkumis- ja vahtimistaipumus (mielestäni kyllä hallittavissa)
- intensiivisyys yhdistettynä varautuneisuuteen (taas yksilökohtaista, mutta perrot on helposti vähän tulisia...)
- keskittymiskyvyn kanssa saa tehdä töitä, ei mielestäni palvo omistajaa, vaikka yli kaiken rakastaakin
- tarkkailee ympäristöään ja reagoi herkästi
- jahtaaminen, "saalisvietti": pyörät, lapset, mopot, vedettävät laukut, juoksijat...
- ylimääräinen ääntely, piippailu

Jos joku perron omistaja tänne eksyy, kerro, millainen oma koirasi on!

Rotutyyppi, rotu vai yksilö?

Mission impossible: Rodun valintaa osa 2

Pennusta haaveillessa ja rotua (tai sekarotuistakin) valitessa päätyy muutaman keskeisen kysymyksen äärelle. En itse ymmärtänyt kovinkaan syvällisesti pentua hankkiessani, mikä merkitys on koiran rotutyypin, rodun ja yksilön valinnalla. Ilmeisesti vasta kokemuksen kautta asiat kirkastuvat ja yritänkin kirkastaa niitä vielä vähän lisää toivoen, jos joku muukin saisi tästä oivalluksia :)

Rotutyyppi

Koirat voidaan jakaa muutamiin rotutyyppeihin. Rotutyypeistä voi lukea mielenkiintoisen tekstin täältä. Oikeastaan kun yrittää valita itselleen mahdollisimman hyvin soveltuvaa koiraa, on ensimmäiseksi kiinnitettävä huomio siihen, minkä tyyppisen koiran haluaisi ja mihin omat rahkeet riittävät. En tässä käy kaikki rotutyyppejä läpi, vaan keskityn paimeniin ja metsästystaustaisiin rotuihin. Pahoittelut kaikille muille "tyypeille"!

Koiratyypin merkitys tulee siitä, mikä koiran alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut. Tarkoitus ei ole leimata koirayksilöitä tietynlaisiksi, vaan puhua ensin yleisellä tasolla siitä, mikä koiraa hankkiessa voi helposti unohtua: rodun kuvauksen ja rotumääritelmän takana on aina jokin käyttötarkoitus, johon koira on alun perin valikoitunut ja ”jalostunut”. Koiratyypin merkitys pätee myös monirotuisiin: jos ottaa metsästyskoirien sekarotuisen jälkeläisen, on pentukin enemmän tai vähemmän metsästyskoira.

Jos karkeasti luonnehtii, ovat paimenet usein pehmeitä ja herkkiä sekä monet pidättyväisiä uusien ihmisen kanssa. Lisäksi ne ovat väsymättömiä tekemään ihmisen kanssa töitä ja erittäin perhekeskeisiä. Usein ne ovat aktiivisia, toiminnanhaluisia, älykkäitä, riippuvaisia ihmisestä ja ainakin periaatteessa helppoja kouluttaa. Usein paimenet myös vahtivat ja ilmoittavat ympäristön uusista tai oudoista asioista ja osa kovaan ääneen. Sillä on myös väliä, mitä karjaa koira on alkuperäiskäytössään paimentanut: lammaspaimenet ovat erilaisia kuin nautapaimenet, jotka usein ovat kuulemma vähän kovaluonteisempia. Vertaa corgia vaikkapa shetlanninlammaskoiraan.

Metsästystaustaiset rodut puolestaan ovat keskimäärin ”rennompia”, itsenäisempiä, vähemmän herkkiä ja monet myös koirasosiaalisempia. Ne ovat myös riistaviettisiä ja ainakin osa niistä vaikeammin motivoitavia. Ne suoriutuvat metsällä enemmän tai vähemmän itsenäisesti ja monet pitkälti ”vaistojensa varassa”, mutta toki vaativat koulutusta. Seisoja kuitenkin seisoo jo pennusta lähtien ja tähän jalostuksessa on myös pyritty. Myös metsästystaustaiset rodut ovat yleensä hyvin aktiivisia ja vaativat paljon liikuntaa.

Mitenköhän Weimarinseisoja on saatu hetkeksi paikalleen? (Kuva Pixabay)

 

Toki monista metsästyskoirista on kehittynyt sittemmin pikemminkin palveluskoiria, noutajat esimerkkinä. Toisessa päässä on esim. beagle, josta on tullut puolestaan enemmän seurakoira, mutta joka on kuitenkin edelleen säilyttänyt metsästysviettinsä. Riistaviettiin ja esim. käytökseen vapaana vaikuttaa paljon se, millaista riistaa ja millä tyylillä koiran avulla on metsästetty: osa ajaa tai etsii riistaa täysin 
itsenäisesti, toiset taas pysyttelevät lähempänä metsästäjää.

Olen omakohtaisesti päässyt näkemään kahden yhtä aikaa saman ja eri rotutyypin koiraa, irlanninvesispanielia ja espanjanvesikoiraa. Molemmat vesikoiria, mutta spanieli metsästyskoira, perro puolestaan pikemminkin paimen. On todella kiinnostavaa tarkkailla näiden käytöksien eroja! Toki geenit, perhe ja koulutus vaikuttavat todella paljon, mutta niin eri maailmoista nämä kaksi koiraa silti ovat.

Vesispanieli kulkee nenä aivan maassa, omissa hajumaailmoissaan. Se intoutuu suunnattomasti muista koirista. Ei näytä hötkyilevän kummemmin outouksia. Kujeilee ja availee kaappeja, hanoja jne. Hyvin vilkkaan ja touhukkaan oloinen. Vesikoira taas pienestä pitäen kulki oma-aloitteisesti kontaktissa, säikkyi ääniä ja yllättäviä liikkeitä, jännitti muita koiria, kulkee sisälläkin perässä. Ylipäänsä niiden olemus ja liikekieli ovat osin hyvin erilaisia.

Kummassakin näyttää olevan hyvät puolensa. Spanieli on iloinen touhottaja, joka vetää omistajan nenänsä mukana pusikkoon. Perro on taas valpas yhdessä tekijä, joka reagoi herkästi kaikkiin ärsykkeisiin. Kuulemani mukaan kumpikin haluaa tehdä asiat erityisesti vieraiden kanssa omilla ehdoillaan :D

Paimenen kanssa eläessä usein arvostan näkemieni metsästystaustaisten koirien rentoutta elämän ja erityisesti uusien asioiden edessä. Jos nyt valitsisin koiran, saattaisin luonteen puolesta ottaa metsästysrotuisen, mutta en ole oikein päässyt sinuiksi riistavietin kanssa. Lisäksi ns. täysiverisillä metsästysroduilla tuntuu olevan aivan loputon liikunnan tarve. Tästä teemasta haluaisin ymmärtää lisää!

Rotu

Jos sopivat rotutyypit ovat selvillä, on edessä rodunvalinta. Tämä onkin melkoinen suo. Rotujen ominaisuuksia on todella vaikaa vertailla tai edes ymmärtää paperilla. Yritin itsekin, mutta eihän se oikein onnistu. Olen pohtinut, että rodunvalinnassa kriittistä on oikeastaan se, missä ja minkälaisiin koiriin pääsee tutustumaan, että saisi totuudenmukaisen kuvan rodusta.

Jotta rotuvalinta voisi mennä nappiin, pitäisi tuntea rotuja livenä. Olenkin pohtinut sitä, että mistä löytää ne ”koekappaleet”, joihin pääsisi tutustumaan ja voisi tehdä päätöksiä rodun suhteen? Näyttelyissä, kasvattajalla, koirapuistossa, kaverilla?

Itse en lopulta lähtenyt käymään näyttelyissä tutustumassa rotuihin. Päättelin, että saman kuvan saan katselemalla valokuvia näyttelyistä. Oma epäilykseni oli, etteivät kasvattajat ja harrastajat näyttelyssä ole innostuneita ventovieraista höpisijöistä, jotka haluavat tietää, miksi juuri heidän rotunsa on mahtava. Ehkä en myöskään kokenut mukavaksi vaivata ventovieraita kesken kaiken hulinan… En siis uskonut saavani näyttelystä irti muuta kuin kauniiden koirien ihastelua. Ja kun eri rotujen ulkonäkö oli minulle jo riittävän tuttu, halusin saada irti jotain ihan muuta.

Fiksuinta lieneekin ottaa yhteyttä eri rotujen kasvattajiin ja käydä vierailulla. Mutta varokaa: sekään ei vielä kerro rodun tai koiranomistamisen todellisuudesta kauhean paljon. Tässä ei ole takana mitään kavalia kasvattajia tai höttöisiä mainospuheita, vaan se fakta, että jokainen koira on yksilö ja ottaessasi koiran yksilön saat. Se voi olla rotumääritelmän kaltainen tai sitten ei. Vaikka ottaisit pennun, jonka emän ja isän tunnet, saatat saada silti ihan toisennäköisen tai -luonteisen.

Myöskään pikainen visiitti, jossa paijataan koiria, ei oikein tuo koirien todellista luonnetta esiin. Tai saatan olla väärässä :D Itsehän tein tuota vierailua tasan kaksi kertaa ja toisen lopuksi päätettiin ottaa pentu, joka tuli meille alle viikon päästä käynnistä. Pennunkasvatuksen todellisuudesta tai pentuajan haasteista ei kerro kuitenkaan mitään se, kun näkee aikuisen koiran. Ai onpas se kiva! No kun se on jo kasvatettu! No, ehkä se oli hyvä, etten tajunnut asiaa tätä pentua ottaessani, mutta ehkä tuokin oivallus olisi säästänyt monelta tuskailulta riiviöpennun kanssa…

Aika moni varmaankin päätyy tuttuun rotuun. Ei ole mikään ihme, että monet ottavat rodun, johon ihastuvat kaverin luona. Rotu voi valikoitua myös vähän sattuman kautta, tai sitten niiden ominaisuuksien rajoissa, joita toivotaan, kuten koko tai turkinlaatu ja -hoitovaatimukset. Joskus varmaan siksikin, että sopiva pentu olisi tarjolla, kuten meilläkin vähän kävi.

En oikein vieläkään tiedä, mikä olisi paras tapa tutustua rotuihin. Olisi ehkä ollut hyvä olla vaikkapa muutaman rodun paletti, joihin olisi käynyt tutustumassa eri paikoissa, mutta aika työlästähän se on ja toisaalta sitä ei voi tehdä iltaisin läppärin edessä koirasta haaveillen ;)

Yksilö

Koska olin itse kaikista eniten kiinnostunut koiran luonteesta, liputtin sitä, että yksilön valinta voi olla kaikkein tärkein valinta. Tosin nyt kallistun hieman rotutyyppien puolelle, ja on rodullakin väliä. Yksilöissä on kuitenkin rotujen sisällä tosi paljon eroja, varsinkin vesikoirissa.

Jos on ottamassa pentua, on yksilön valinta omasta mielestäni todella vaikeaa: 6-7-viikkoisesta ei näe luonnetta vielä kovin tarkkaan ainakaan tällainen kokematon. Siksi kasvattajalla on tässä iso rooli ja itse ainakin laittaisin paljon painoarvoa kasvattajan arvioille itselleni sopivasta pennusta. Toki silloin tarvitaan myös kokenut kasvattaja, joka tuntee kasvattinsa ja niiden taustat perinpohjin, jotta hän osaa ennakoida pentujen luonnetta tarkemmin.

Yksilön valinnassa on kuitenkin se ”taika”, että periaatteessa rodun sisältä voi löytyä sen verran erityyppisiä yksilöitä, että himoharrastaja ja lenkkikaveria kaipaava voivat saada itselleen sopivan yksilön. Mutta miten sen pienen pennun luonteen voi tietää? Nykyään toki tehdään paljon pentutestejä, mutta ne ovat melko yleisiä ja kuten Jirka Vierimaa kirjoittaa, ne saattavat mitata eri asiaa kuin oli tarkoitus: kenties ne kertovat siitä, miten pentua on sosiaalistettu ja miten se ulkoisesti tarkasteltuna käyttäytyy eivätkä välttämättä kuvaakaan sen perusluonnetta. Unikkokin oli testattu ja on ollut kiinnostavaa katsella testituloksia ja verrata niitä nykyiseen koiraan :)

Itselleni Unikon perusluonne oli melkoinen yllätys. Oletin saavani suht sosiaalisen mutta myös omissa touhuissaan viihtyvän ja hieman omapäisen tyypin. No, viimeinen piti paikkansa – omapäisyyttä oli tosin vähän isommalla kauhalla – mutta touhuaminen omissa oloissaan tarkoittikin vain sitä, että vieraan kanssa ei ollut niin kiinnostavaa touhuta. Ja vaikka pentu lapsuudenkodissaan otti konktaktia vieraaseen, uudessa kodissa vieraat olivat hyvin epäilyttäviä. En myöskään osannut odottaa, että Unikko suhtautuisi niin varautuneesti kaikkeen ja olisi melkoinen luupää. Se vain vierasti kaikkea, riehui ja puri varpaita ja lahkeita. No, ehkä pennut vain ovat sellaisia ;) Ja nykyisin tietysti tilanne on ihan toinen, mutta pennun tavatessaan en osannut yhtään arvata, millainen se todella olisi.

Ja toisaalta: pikku pennun luonteesta ei voi välttämättä vetää kovin suoria johtopäätöksiä aikuisen koiran luonteeseen. Ja luonne kehittyy myös vuorovaikutuksessa ympäristön, kuten perheen kanssa! Aika soppa :D

 Minkälainen minusta mahtaa tulla isona?

Rodun valintaa: Mikä koirarotu sopisi meille?

Mission impossible: Rodun valintaa osa 1

Koiranpennusta haaveillessa päätyy aina uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen eteen: mikä rotu sopisi meille? Minkä rodun valitsisin?

Itselleni rodun valinta tuntui todella tärkeältä: tutkin rotutestejä, kuvauksia eri roduista ja rotujärjestöjen sivuja. Halusin hyväluonteisen, kohtuullisen helpon, seurallisen ns. peruskoiran. Sen pitäisi olla myös terverakenteinen eikä liikaa perinnöllisiä sairauksia, lonkkakuvat ja silmätarkastukset ym. hoidossa. Turkilla ei ollut aluperin väliä, kunhan sitä olisi (muttei liikaa). Värinä ruskean eri sävyt, vaaleat ym.

Rotua valitessa oli kauhean vaikeaa löytää sopivaa ”peruskoiraa” ensimmäiseksi koiraksi. Meille ei haluttu pientä, ei liion suurta. Ei metsästysviettistä tai työkoirarotuista. Mahdollisimman terverakenteinen ja -luonteinen. Aina sanotaan, että koirarotuja on niin ja niin paljon, että kyllä sieltä löytää omansa. Mutta löytääkö?

Suurin osa roduista on jalostettu tiettyyn käyttötarkoitukseen ja lopulta niistä sadoista roduista, "joista kyllä löytää omansa” aika harva on enemmän seurakoira kuin työkoira, ainakin sillä kokemuksella, jonka kymmeniä ellen satoja rotuja tutkiattuani sain. Nykyään kuitenkin suurin osa ihmisistä haluaa hankkia seurakoiran. Omasta mielestäni tämän on hieman hankala yhtälö. Tiedän, että monet ovat kanssani asiasta eri mieltä, eivätkä halua oman rotunsa muuttuvan liian seurakoiramaiseksi "koska niitä seurakoirarotuja on riittämiin, ja niistä voi valita kivan perushelpon koiran". Ymmärrän tämän ihan hyvin, mutta uskon myös siihen, että keskikokoisille seurakoiraroduille olisi kysyntää. (Tai sitten minä olen vain todella nirso tai vaativa...) Mutta eipä mennä nyt jalostuksen tai koirankasvatuksen kysymyksiin :)

Meidän koiran pitäisi siis ensinnäkin olla sopivan luonteinen ja toiseksi terve ja kolmanneksi vielä kivannäköinen ja sopivan kokoinen. Aika tavallinen lista vai?

Haussa keskikokoinen peruskoira?

Koirotuja tutkiessani koetin etsiä kriteerieni mukaista rotua. Tarkoitus oli kouluttaa koiraa ja puuhata sen kanssa, mutta kilpailut tai viralliset harrastukset eivät vielä silloin kiinnostaneet, joten katselinkin FCI:N seurakoiraryhmää paljon. Siellä ongelmanani oli koko ja jalostus ulkonäkö edellä, kuten minä sen asian näen. Jos haluaisin pienen koiran, olisin mielestäni ollut valinnanmahdollisuuksien taivaassa. Mutta ei. Meille tulee keskikokoinen koira.

Josta päästää siihen kuinka vaikeaa on ylipäätään löytää keskikokoinen koirarotu. No ei se kovin vaikeaa voi olla? Kyllä se on. Isompi kuin keskikokoinen villakoira ja pienempi kuin collie, noutajat tai saksanpaimenet. Tuon kokoisissa koirissa on oman käsitykseni mukaan tosi paljon nimenomaan paimenia ja muutamia terrierejä, lisäksi spanieleita ja ajavia koiria (ja tietysti monia monia muita). Paimenet kuten bordercollie, aussie, mudi, pumi kooltaan ok, lukemani perusteella haastavuudeltaan ei. Kerryn-, vehnä ja irlanninterrieri: en tiedä, mikä siinä on, mutta vaikka kuinka yritin niitä mallata, terrieri ei vaan itselle iske. Vehnistä pähkin pitkään, koska ymmärtääkseni se on noista ”miedoin” terrieri (meillä on yksi ihana pentukaverivehnis!). Bedlingtoninterrieriä voisin suositella aika monelle: meillä kävin yksi sellainen pentu hoidossa. Valloittava tapaus, sopivasti terrierimäinen (ei liikaa) ja todella kivaluonteinen. Mutta ei sellaistakaan lopulta meille. (Ja jos näyttelytrimmi epäilyttää, niin kotitrimmissä se on todella kivannäköinen koira.)

Hollannista löytyy monia kiinnostavia rotuja, ja rotuvalikoimassani oli pitkään schapendoes, kooikerhondje ja stabyhoun. Ihanan oloisia rotuja, mutta kaikissa joku kohta tökkäsi, toki aika paljon myös siksi, että kaikki rodut ovat melko harvinaisia. Ruskeavalkoinen staby on aika lähellä ”ihannekoiraani” ulkoisesti, mutta ruskeitahan saa jonottaa Hollannissakin pitkään.

Collieta olen aikanaan haikaillut, mutta se ei mennyt kotona läpi. Noutajasekoitustakin mietittiin. Kiharakarvainennoutaja, oih! Mutta liian haastava ekaksi ja se on iso! Lopulta ainoa järkevä vaihtoehto oli villakoira: kivan luonteinen puhdasverinen seurakoira, nopea oppimaan, fiksu, seurallinen ja turkin saa muotoilla haluamansalaisekseen. Keskikokoinen villis oli minulle enemmän pieni kuin keskikokoinen rotu ja isovillakoira alkoi tuntua omalta jutulta. Kävimme katsomassakin isovilloja ja ihaniahan ne olivat, mutta joku siinä taas oli. Ehkä lopulta eniten kai koko: ne ovat valtavia! Jos joku kasvattaa jossain oikeasti keskikokoisempia isovilloja, saa ilmiantaa mulle ;) Kerrostalokaksioon ja julkisiin liikennevälineisiin on vaan helpompi ottaa keskikokoinen tai pieni koira ja täytyy sanoa, että jos jostain koiranvalinnassani olen ollut tyytyväinen se on kyllä koko! (Ja olen toki ollut monessa muussakin, älkäät huoliko!)

Tähän mennessä rodun valinta meillä oli kääntynyt siihen pisteeseen, että allergiaystävällinen sen olla pitää. Suvussa on vähän turhan paljon allergiaa ja itselläkin taipumusta, niin ajateltiin pelata varman päälle ja se onkin tähän asti toiminut hyvin – ei allergiaoireita perheiden koiralle allergisissa. Tähän väliin pitää aina muistaa sanoa, ettei ”allergiavapaata” rotua ole sitten olemassakaan. Ja sen kyllä tajusin, kun pentu oli pieni: olin aivan koko ajan kuolassa ja pissassa ja kyllä jos olis ollut allergiaa niin…

Tämä rajasi sitten rodunvalintaa paljonkin ja tutkinkin vesikoiria paljon, mutta se varautuneisuus ja pidättyväisyys, vahtiminen ja haukkuminen, mahdollinen arkuus… huh, ei ihan niitä luonneominaisuuksia, joita kotiini kaipasin. Välillä hylkäsin vesikoirat valikoimasta täysin, mutta kuinkas kävikään? Meille tuli espanjanvesikoira. Siitä kerron kyllä erillisessä postauksessa!

Keskikokoinen, vaikkei ihan niin peruskoira: pikku perro pentuturkissa ennen ekaa trimmausta :)

Ensimmäinen postaus

Olen suunnitellut tämän blogin pystyttämistä jo pitkään, mutta elämän muut asiat, kuten graduprojekti ovat olleet sen tiellä. Nyt kuitenkin on hyvä hetki aloittaa, kun kokemuksia koiranomistamisesta on ehtinyt kertyä vuoden verran. On paljon helpompi peilata pentuaikaa ja katsoa nykyistä vuoden vanhaa koiraa ja pohtia niitä kysymyksiä ja vaikeuksia, joita meilläkin oli ja toisaalta kirjoittaa kaikesta uudesta ja kiinnostavasta, jota olemme ehtineet kokea.

Olen saanut kokemuksen karttuessa vastauksia niihin kysymyksiin, joita pähkin pääni puhki, kun Unikko oli pieni. Olen myös ehtinyt ajatella ja pohtia monia kysymyksiä, jotka liittyvät mm. koirien temperamentteihin, luonteisiin, käytökseen ja koiran kanssa elämiseen. Tavoitteeni tässä blogissa on mennä itselleni tyypillisesti mahdollisimman syvälle siihen, millaisia koirat ovat ja miten niitä voi ymmärtää. Ymmärtäminen onkin minulle elämässä keskeistä: en saa rauhaa, jos en todella ymmärrä minua vaivaavia asioita. Siksi olenkin pohtinut varautuneen koiran sielunelämää, opetellut ymmärtämään koiran toimintaa ja aivoituksia ja myös sitä millaisia käsityksiä ihmisillä koirista on ja millaisia ohjeita koiranomistajille annetaan. Haluan myös kirjoittaa koiranomistajana kohtaamistani tunteista, myös niistä huonommista fiiliksistä, joista harvemmin puhutaan.

Blogi alkaa ”alusta” eli tilanteesta, jossa koiraa ei kotona ole, vaan se on vielä pelkästään suuri haave. Pohdin aluksi sitä kaikkea, mitä koiraa elämäänsä haluava ihminen kohtaa: Minkä rodun ja kasvattajan valitsisi, mistä tietää millainen mikäkin rotu tosielämässä on, minkä tyyppisen koiran ottaa, onko tärkeämpää rodun- vai yksilön valitseminen ja niin edelleen.

Blogi siis etenee osittain kronologisesti koirahaaveilusta pentuaikaan, teini-ikään ja siitä vuosikkaaksi, mutta väliin tulee kaikkea muutakin. Merkitsen eri teemaistet postaukset aina tietyillä kategorioilla, joten jos haluaa selata esim. pentuaikaan liittyviä postauksia, pitäisi ne helposti pystyä löytämään oikealla olevasta valikosta.

Blogin aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, mutta yhteistä kaikille kirjoituksille on, että ne kertovat meidän elämästämme ja kokemuksistamme. En missään nimessä ole minkäänlainen koiramaailman auktoriteetti ja varmasti on asioita, joissa olen eri mieltä monien kokeneiden koiraihmisten kanssa. Mutta blogini idea onkin siinä, että se katselee koiranomistamista ja koiramaailmaa melko tuoreen ja vielä hyvin rajallisesti kokeneen ihmisen näkökulmasta syventäen pohdintaa monenlaisista koiramaailman ilmiöistä, joista usein puhutaan melko yleisellä tasolla. Näin kirjoitukset ovat siis yhtä aikaa henkilökohtaisia ja toisaalta yleisiä.

Olen itse oivaltanut tämän vuoden matkan aikana valtavasti ja Unikko on opettanut minua ainakin yhtä paljon kuin minä sitä. On aika ihmeellistä, miten sellaisesta pienestä tänttäräntästä on tullut tuollainen useimmiten fiksu ja oikein kelvosti käyttäytyvä melkein aikuinen koira. Uskon, että elämä ja kokemus vielä ”parantavat” Unikkoa sekä minua ja meistä tulee koko ajan parempi tiimi.