Pentublues eli mitä kun kauan odotettu pentu ahdistaa?

Näin joulunaikaan on ollut hyvä vähän muistella meidän ja Unikon alkutaivalta. On hassua, miten nopeasti monet asiat unohtaa. Kuten olen jo useamassa postauksessa todennut, Unikko aiheutti meille pienenä paljon harmaita hiuksia, enkä sitä varmaankaan koskaan unohda, mutta en meinaa enää aina muistaa, mitä kaikkea silloin tapahtui.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa siitä, miten kauan odotettu ja toivottu pentu voikin tuntua niin vieraalta ja miten silloin ajattelin, etten tiedä tykkäänkö siitä tai koko koirahommasta yhtään. Mietin todella voinko pitää Unikon, koska se ei tuntunut yhtään "minun pennultani" ja siinä oli ominaisuuksia, joita minun oli äärimmäisen vaikeaa aluksi sulattaa. Ajattelin tehneeni väärän valinnan, häpesin sitä että pentuni oli kaikkien mielestä ihan kummallinen ja toisaalta luultavasti sitä, etten yhtäkkiä nauttinutkaan koko pennusta paljoakaan.

Unikko tuli meille vuosi sitten loppusyksystä ja oli jouluna kolmekuinen ränttätänttä. Meidän ensimmäiset yhteiset viikot olivat vaikeita. Kun Unikko oli ollut meillä kaksi viikkoa, mietin ihan tosissani, voinko pitää sen. Selviänkö sen kanssa, haluanko edes pitää sitä, tulenko hulluksi sen kanssa? Miksi pennun kanssa ei olekaan kivaa?

Ensinnäkin olin todella väsynyt: emme halunneet jättää Unikkoa yksin ensimmäisten viikkojen aikana, koska se oli niin herkkä ja meihin kiintynyt. Halusin siis totuttaa sen yksinoloon rauhassa, jotta myöhemmiltä ongelmilta vältyttäisiin. Meillä oli myös tähän mahdollisuus, joten Unikko sai totutella yksinoloon ihan rauhassa. Se taas tarkoitti, että olin pennun kanssa 24/7. Aluksi Unikko huusi aina, kun se jäi portin taa yksin ja vaikka kuinka rauhassa yritin totuttaa, antaa herkkuja rauhallisuudesta jne., ei mikään meinannut tepsiä. Se myös huusi kaikki yöt, koska ei päässyt makuuhuoneeseen. Yö yön perään kävimme rauhoittamassa sen n. 3 kertaa yössä ja parin tunnin päästä aina sama rumba uudestaan. Viideltä herätessä olimme lopulta niin väsyneitä, että toinen meistä meni sen kanssa sohvalle nukkumaan. Ei sen voinut antaa huutakaan, koska naapurit ja sisukas pentu. En itse usko, että kärsivällisellä huomaamattomuudella olisi saanut parempia tuloksia.

(Tähän on pakko todeta, että nykyään Unikko yksinollessaan vaan nukkuu rauhassa, eli lopulta kaikki palkittiin. Ja että pennun ottamisella makuuhuoneeseen olisi päässyt noista uuvuttavista öistä: ekana jouluna nimittäin meidän oli pakko ottaa pentu huoneeseemme mökillä ja kylläpä saimme kaikki vihdoin nukkua!)

Olihan meillä hauskaakin puppy bluesista huolimatta!

Toiseksi Unikko osoittautui meistä hyvin riippuvaikseksi, mutta kaikkia vieraita (=muita) ihmisiä inhoavaksi. Kun mietin yhdeksänviikkoisen pennun kanssa, että selviänkö tuon kanssa, olin minun todettava, että pakko selvitä, koska en voi jättää kaikkia vierastavaa ja inhoavaa pentua kellekkään. En voinut yksinkertaisesti tehdä sitä Unikolle, koska ajattelin silloin, ettei se pysty kiintymään enää kehenkään muuhun kuin meihin. Enkä todella tiedä, olisiko se pikkupentuna pystynytkään. Varmasti kiertolaisena siitä olisi tullut melkoinen ongelmatapaus, vaikka se nykyään onkin ihan täyspäinen koira.

Olin halunnut nimenomaan avoimen luonteisen kiltin koiran ja sitä Unikko ei kyllä ollut. Moni voi kysyä, miksi sitten perro, mutta näihin kysymyksiin olen vastannut edellisissä postauksissa :) Valitsin pennun, jonka vanhemmat olivat avoimia ja jonka kasvattaja kiinnitti asiaan huomiota ja joka vielä pentutestauksessa oli avoin vieraalle. Häpesin kuitenkin sitä, että olin ottanut "vääränlaisen" pennun, eikä tuota tunnetta helpottanut se, kun ihmiset aina taivastelivat, että onpa se arka ja voivoivoi kun se ei tule tervehtimään tai halua, että siihen kosketaan tai otetaan juuri mitään kontaktia. Unikko oli outolainen. Sitä ei voinut viedä hoitoon, koska joko se nukkui sohvan alla tai pakoili hoitajia. Koitapa viedä sellaista pentua ulos, joka juoksee karkuun, minkä kerkeää.

En pystynyt aluksi sulattamaan Unikon perusluonnetta ja ennen kuin hyväksyin millainen se oli, olin itsekin koko ajan onneton. Kun olimme kolmestaan, oli helpompaa, koska Unikko kuitenkin oli kiintynyt meihin. Mutta minulla meni Unikkoon kiintyessä monta, monta kuukautta. Luulen, että Unikko alkoi olla puolivuotias, kun vihdoin koin sen rakkaaksi itselleni. Toki se oli sitä ennen jo tärkeä ja hoidimme sitä niin hyvin kuin osasimme ja aina kun se oli kipeä, olin hirveän huolestunut. Olin myös hirveän huolestunut siitä etten osaa tarpeeksi ja että pennusta kasvaa osaamattomissa käsissä ongelmayksilö. 

Nyt jälkeenpäin kun lukee blogeja puppy bluesista, voi todeta, etten todellakaan ollut yksin huolineni. Esimerkiksi Auringonhiutaleet-blogissa kuvataan kyllä riipaisevan hyvin, millaisia ne ensimmäiset kuukaudet pennun kanssa voivat olla :)

Nukkuu se pentu lopulta - roskien keskellä.

Vuosi sitten joulun jälkeen pikkupentuvaiheen vaihduttua uhmikseen, koettiin lisää haasteita, kun Unikko alkoi ulkona vapaana lällätellä, ei antanut kiinni, alkoi saada riehuntakohtauksia, näykki ja haukkui. Eikä siis mitään pientä, vaan huutoa kurkkusuorana ja niin, että toppatakissakin on reikiä. Rauhoittumaan sitä ei saanut, karjumalla yleensä se sai vain lisää kierroksia ja huomaamattomuus on pirun vaikeata neulanterävät hampaat takapuolessa. Kohtauksia tuli hihnassakin ja silloin ei auttanut kuin napata hihna lyhyelle ja pentu syliotteeseen. Tästä kaikesta löytyy myös erillinen postaus.

Jos joku pentubluesista kärsivä sattuu tämän lukemaan, haluaisin sanoa, että kyllä se siitä. Kun luin tämän Laura Grönqvistin kolumnin, tunsin syvää ymmärrystä - noin se meilläkin meni, paitsi että minulla oli toinen aikuinen tukenani vaikempien hetkien yli - ja samalla surua hänen puolestaan, koska itse olen nykyään sitä mieltä, että koiraihmiseksi ei ainakaan aina synnytä, vaan kasvetaan. Sille ärsyttävälle, itkettävälle ja välillä suorastaan vastenmieliselle pennulle pitää antaa aikaa. Kiintymys kasvaa vähitellen, eikä kannata olettaa, että suloinen pentu tuntuu heti "omalta". Jos tuntuu, nauti täysin siemauksin! Mutta jos ei, koeta kestää ja elää silti sen kanssa yhdessä.

Toki jos pentu tai pentuarki tuntuu omiin voimiin, kykyihin ja osaamiseen nähden liian haastavalta, on parempi luopua pennusta mahdollisimman nopeasti, kuten kolumnin kirjoittajakin vastuullisesti teki. Olisin saattanut itsekin tehdä niin, jossen olisi ollut vakuuttunut, ettei Unikko ikinä enää kiinny kehenkään muuhun. Mutta yhdeksänviikkoisesta pennusta ei voi vielä tietää, tykkääkö siitä. Ja kun sen kanssa elää aikansa, pian jo tykkää siitä. Harvoinpa sitä saadaan ystäviäkään parin viikon tutustumisen jälkeen! (Varsinkaan jos ystävä puree, kuolaa, pissaa ja kakkaa sisälle ja uhmailee minkä kerkiää.) Usein ystävyys vaatii paljon pitkäjänteisempää "työtä": yhdessäolemista ja -elämistä :) Joskus sielujensympatia syntyy heti, mutta ne ihmiset, jotka hehkuttavat elävänsä elämänsä koiran kanssa, ovat eläneet sen kanssa yhteistä elämää jo vuosia.

Jotta haastavasta pentuajasta mahdollisine blueseineen ensikertalaisena selviää, kannattaa olla "koiraturvaverkkoja". Minua olisi auttanut, jos läheisimmissä ihmisissä olisi ollut koirakokeneita ihmisiä (tosin yksi sellainen pentuaikana minulle siunaantuikin:). Onneksi meillä kuitenkin oli joitakin ihmisiä, joilta kysyä neuvoa, kun asiat tuntuivat menevän pieleen. Mutta pentua hankkiessa kannattaa oikeasti miettiä ne mahdolliset hoitopaikat tarkkaan ja miettiä sekin, minne koiran jättää, jos se vaatiikin kokeneempaa koiraihmistä, eikä ole kenelle tahansa jätettävissä. Se pentu kun on siellä kotona ja elämässä 24/7 ja siitä saattaa tarvita lomaa aina silloin tällöin.

Tässä vaiheessa pentu on jo aamuisin sängyssä - näin se vaan menee! :D

Tsemppiä kaikille pentubluesin kanssa kamppaileville!